*

Vastaanpuhuja

Pihalla

En halua humalan menevän hukkaan. Tilaisuus on täydellinen. En ehkä tule saamaan vastaavaa tilaisuutta ihan heti. Voin mennä ulos. Baariin.

Jono baariin on lyhyempi kuin ennen. Ennen se riitti korttelin kulmalle saakka. Nyt ihmiset lähinnä polttavat tupakkaa baarin edessä. Näen kaksimetrisen miehen tutut kasvot. Hän polttaa tupakkaa ja kiroaa baaria. Sivusta tullut nuori mies kävelee itsevarmana hänen eteensä ja alkaa haastaa riitaa tyhjästä. Minua melkein naurattaa, mutten puutu tilanteeseen. Lopulta nuoren miehen käsi heilahtaa, mutta kaksimetrisen miehen pää tuskin liikahtaa lyönnin voimattomuudesta. Säälittävimpiä lyöntejä, mitä olen eläessäni nähnyt. Mietin montakohan vuotta pleikkaria tuohon saavutukseen pitää pelata. Riittävä kuitenkin, että huuli hieman aukeaa. Puutun tilanteeseen. En puhu nuorelle miehelle. En edes myönnä hänen olemassaoloaan. Puhun kaksimetriselle miehelle, joka alkaa hitaasti, mutta varmasti suuttua.

Ei se ole sen arvoista. Aikaa on vielä juoda kaljaa. Lupaan tarjota isolle miehelle oluen. Tiedän, että päälle käynti ilman syytä raivostuttaa. En edes halua ajatella, mitä itse olisin vastaavassa tilanteessa tehnyt. Ei ole mitään syytä lietsoa itseään.

Siitä on kohta 14 vuotta kun lensin tästä baarista pihalle. Mies lääppi tyttöystävääni, joten löin hänet perseellen ja sen jälkeen jokaista, joka oli lyöntietäisyydellä. Painin portsareiden kanssa minuutteja, ennen kuin he saivat minut rautoihin. Muutama vuosi myöhemmin potkin autoja ja yritin lyödä poliiseja tämän baarin edessä. Onneksi en osunut. Sain ensimmäistä kertaa pampusta niskaan ja kaasua. Ei mitään kontrollia. Ei mitään järkeä. Siinä häviää aina. Tiesin sen toki silloinkin. Ymmärryksessäni ei koskaan ole ollut mitään vikaa. Kai halusinkin hävitä. Vai oliko se vain välinpitämättömyyttä? 

Sen jälkeen, kun tapasin lasteni äidin ja sain hänen kanssaan lapsia, olen todella muuttunut välinpitämättömäksi turhanpäiväisiä asioita kohtaan. Yksi niistä asioista on alkoholi. Minä olen niitä ihmisiä, joille se ei juuri sovi, sillä se tekee minut toisinaan väkivaltaiseksi. Se ei ole ihme. Sellainen oli isäni ja absolutisti isoisäni oli sellainen ilman viinaakin. Äkäisiä miehiä, joiden äkäisyyttä ei ikä tai viisaus syönyt. Minä en halua olla sellainen. Se on aina ollut suuri häpeäni ja pahin vastustajani, mutta se ei peittelemällä häviä. Sen voi hallita vain selvittämällä ja ymmärtämällä.

Sisälläni elää hakattu koira, joka murisee ja ärisee kaikille, jos sitä tai jotakin sen lähellä uhataan. Se ei juuri näy päälle päin. Minä muutun lämpimästä kylmäksi hyvin äkkiä. Usein se ottaa vallan, kun minua lyödään tai kohdellaan kaltoin. Sen jälkeen ikään kuin katson sivusta. En kuitenkaan yritä sitä ulkoistaa tai muuttaa maagiseksi. Se olen minä. Se siinä pahinta onkin. Mutta sen mukana tulee myös helppous. Vihainen koira tarvitsee ohjausta. Hallintaa. Turvaa. 

Ikinä se ei häviä sieltä. Kukaan ei voi pyyhkiä osia itsestään pois, mutta minkään yksittäisen osan ei tarvitse hallita ketään. Osansa on hyväksyttävä. Osansa on omistettava. Sitä on aikuisuus. Sitä on vanhemmuus.

Sanon kaksimetriselle miehelle, että jos hän antaa asian olla, tarjoan kaljan sisällä. Hän suostuu. Olen tyytyväinen. Tästä tulee vielä hyvä ilta.

Nainen tulee narikassa miehensä kanssa eteeni. Yhtäkkiä nainen alkaa iskeä minua. Olen hieman vaivautunut, sillä haluaisin päästä vain juomaan viinaa, en aiheuttaa kenellekään mielipahaa. Tällaisina hetkinä sitä toivoisi olevansa näkymätön. En ole riittävän kännissä. Se on jännä juttu, miten minun on toisinaan mahdoton olla ihmisten ilmoilla selvin päin. Suuret määrät ihmisiä rasittavat minua henkisesti. Ylikuormitun. Alkoholi helpottaa sitä. Selviän yläkertaan ja painun ostamaan kaljaa.

Tarjoan isolle miehelle kaljan ja kertaan tapahtuneen hänen ystävilleen. He ovat samaa mieltä kanssani. Ei lasten kanssa kannata tapella. Eikä varsinkaan sellaisten, jotka eivät edes osaa tapella. Ennemmin kannattaa pitää hauskaa, sillä elämä on lyhyt. Ilta ei kestä ikuisuuksia. 

Istun lopulta kulmassa juomieni kanssa ja katselen ihmisiä. Kaikennäköisiä ihmisiä. Ajatuksissaan, yhdessä, erikseen. Nuoripari nuolee toisiaan. Osa heistä katselee minua. Kuten eräs vaaleahiuksinen tyttö. Se on ristiriitainen kokemus. Minä olen montaa asiaa, mutten petturi. Olen huono valehtelija. Se ei tarkoita, että puhun pelkästään totta. En vain ole kovin hyvä valehtelemaan. Pienetkin valheet kaihertavat mielessäni ja lopulta saavat jonkun muodon. 

Tunnit kuluvat, juon niin paljon kuin kerkeän. Tulee valomerkki, mutta päädyn jatkoille jonkun moottoripyöräkerhon kerhotiloihin. Tapaan uusia ihmisiä. Elämää nähneitä ihmisiä. Nuoria ihmisiä. Mukavaa sakkia kaikenkaikkiaan. Lopulta päädyn jotenkin kotiin. En ihan tarkkaan muista miten.

Herätessä minulla on ikävä. 

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

1Suosittele

Yksi käyttäjä suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelija

NäytäPiilota kommentit (4 kommenttia)

Käyttäjän arialsio kuva
Ari Alsio

Elämä on liki, se on tuska ja hiki.

Käyttäjän eirikr kuva
Antti Ukkonen

Räntää kilotonni, ei silti kaukana koskaan onni.

Käyttäjän jaanapaju kuva
Jaana Paju

"Kaikennäköisiä ihmisiä. Ajatuksissaan, yhdessä, erikseen..."

Kippis, sen kunniaksi.

Käyttäjän eirikr kuva
Antti Ukkonen

Tuli kyllä kippisteltyä sangen hanakasti. Taitaa olla tämän vuoden kippistelyt tässä.

Tämän blogin suosituimmat

Mainos

Netin kootut tarjoukset ja alennukset