*

Vastaanpuhuja

Tesserakti

 

Itikat ovat muisto vain, kun hönkäisen koleaan aamuun. Ne lakkasivat myös hallitsemasta henkistä ilmatilaa jossain vaiheessa. Suhteellisuudentaju parani. Niitä alettiin käskemään. “Pois itikka! Mene pois!”. “Kääpäsille” äänensävy on hyvin samanlainen.


Poika taluttaa vakavana pyöräänsä. Pyörä on hänelle hyvin tärkeä. Katse kirkastuu aina, kun mahdollisuus sillä ajelemiseen otetaan esille. Kun sanoin, ettei koiran käyttämiseen oteta nyt pyörää, protestointi oli välitön, mutta kerroin, että tänään ajetaan kaupunkiin.

 

Minä en tiedä mikä on kaksivuotiaalle liikaa. Luotan siihen, että kaksivuotias kertoo sen itse. Kaupunkiin olisi noin kilometri per vuosi. Sen mitä kaksivuotiasta olen oppinut tuntemaan, hän ei ensimmäisenä heittäydy selälleen ja luovuta. Se on se kolmas tai neljäs vaihtoehto kun kärsivällisyyttä koetellaan. Fyysisestä suorituskyvystä en tiedä.

Mutta matkaan me lähdemme. Minä isolla ja poika pienellä, apupyöräisellä polkupyörällä. Apupyörät koskevat kokoajan vähemmän maata. Pidän todennäköisenä, että kolmevuotias osaa ajaa ilman apupyöriä.

Pyörätie on rankka alusta. Katukiveykset ovat parhaimmillaan lähes pyörän renkaan säteen pituisia. Niistä on muodostunut jonkinlainen henkinen estä. Niin myös nyt. Äkkijarrutus, töksäys ja turhautunut mölinä. Toistan jälleen kerran, että kova vauhti pitää olla. Ei jarrutella, jos haluaa mennä eteenpäin. Uudelleen vauhtiin päästyämme, kulmat kurtussa kaksivuotias sotkee seuraavassa ylämäessä. Ähisee, mutta etenee. Päällä alkaa spurtti. Mietin edelleen, jaksaakohan hän kaikki ylämäet.

Mutta katse on keskittynyt ja  puhetta ei kuulu, kun pieni vihreä pyörä tulee hiljakseen perässä. On ilmeistä, että olemme tekemässä jotakin, mikä on mielekästä. Mielekästä jollain sisäisellä tavalla, ei päämäärän takia.

Sitten yksi kiveys kaataa pyörän. Tulokulma on väärä. Demonstroin sen pojalle. Sanon, että pitää ajaa suoraan kohti kiveystä, muuten kaatuu. Poika taluttaa pyöräänsä metrejä, hyppää taas kyytiin ja matka jatkuu. Kaupungin laidalle tultuamme alan itse taluttamaan, että voin paremmin kontrolloida tapahtumia. Vastassa on kulmia ja käännöksiä. Jalankulkijoita, liikennevaloja ja autoja.

Toistan risteyksissä aina samaa mantraa. Selostan toimintaani. Kysyn ääneen, tuleeko autoja, katson ympärilleni ja totean tilanteen, ja mene yli. Olen tehnyt sitä lapsen kanssa niin kauan kuin olen kokenut hyödylliseksi. Minun tehtäväni ei ole olla ikuisesti vahtimassa tuleeko sieltä auto vai ei. Minun tehtäväni on luoda toimintamalleja, joilla tien yli päästään silloinkin, kun minä en ole siinä. Minä en ole suojelusenkeli. Minä olen esimerkki, standardi ja tarina. Minun tehtäväni ei ole vahvistaa riippuvuutta minusta, joskaan ei siitä tuomiotakaan jaella. Kasvu ei tapahdu hetkissä, se on prosessi.

Lopulta olemme perillä kaupungissa ja saavumme kauppakeskukseen, jossa on liukumäki, pomppulinna ja virikkeitä. Poika ravaa jokaisessa ja tutkii kaikki yksityiskohdat. Muista lapsista hän ei ole hirveän kiinnostunut ja minun pitää välillä mainita, että hän on tiellä tai että hänen pitää varoa muita. Lopulta, kun kysyn mahtaako olla nälkä, vastaus on myöntävä.

Syöminen on ollut vaikeaa epäilevällä ja ennakkoluuloiselle pikkumiehelle, mutta viime aikoina se on helpottunut. Maistamisesta ei tarvitse vääntää tuntikaupalla, vaan epämiellyttävänkin näköisiä ruokia maistetaan, vaikka vastentahtoisestikin, mutta itse. Koska kehitystä on tapahtunut, aion viedä pojan ensimmäistä kertaa kebabille.

Tuttu paikka täynnä tuttuja kasvoja. Perheyritys, jonka ravintolat ovat sijainneet jossain päin keskustaa kohta 20 vuotta. Armenialaisia kristittyjä, mutta työntekijöissä taitaa olla kurdeja ja turkkilaisia myös. Ymmärtääkseni yhdistävä tekijä on Turkki. He saapuivat 90-luvun laman keskelle ja pistivät kebab-paikan pystyyn aivan keskelle kaupunkia. Muistelen, että vuosikaupalla heidän ravintolansa ikkuna oli jatkuvasti rikki. Tappamisella, tuhopoltoilla yms. uhkailu oli arkipäivää. Tappeluita oli ja tekijöitä puolin ja toisin. Muistan erään parimetrisen, kaljupäisen kurdin, joka ei ikinä sanonut mitään, mutta kun pilottiporukka pärtsäsi ovelle huutamaan, hän tuli teroittelemaan veistään kulmat kysyvästi kurtussa. Se muistaakseni rauhoitti tilannetta toisinaan.

Minä kuitenkin tykkäsin pikaruoasta. Kebab oli täysin uusi ruokalaji minulle. Tulisuus yhdistettynä hyvin yksinkertaisiin raaka-aineisiin vain toimi heti. Jossain vaiheessa sitten päädyin vaihtamaan ajatuksia kun törmäsimme baarissa. Känninhuuruisissa keskusteluissa en koskaan kuullut puheita lähtemisestä tai luovuttamisesta. Se herätti heti kunnioitukseni. Minä arvostan ihmisiä, jotka eivät anna periksi. Ei kukaan voi taata laboratorio-olosuhteita tai helppoa elämää valehtelematta. Kenellekään. Missään. Sillä mennään mitä on ja kun pitää jostain asiasta kiinni ja näkee vaivaa, se lopulta muuttaa sinua ja sinä sitä. Mukaudutte toisiinne.

Niin kävi myös tälle kaupungille. He ovat osa minun kotikaupunkiani sellaisena kuin minä sen muistan. Osa sen tarinaa. Todellista tarinaa, joka kertoo elämästä, valinnoista ja niiden hinnasta. Vastoinkäymisistä ja voitoista. Kuolemasta ja syntymästä. Se ei ole lapsille kerrottava teennäisen positiviinen satu, jossa aina menee kivasti ja hyvä ja paha ovat selkeästi erossa toisistaan. Se on tarina, joka on aina kesken. Ja hyvä niin.

18 vuotta myöhemmin ensimmäisestä kebabannoksestani, minä istun kaksivuotiaan kanssa pöydässä odottaen annoksiamme. Myyjä virnuilee hyvässä vauhdissa olevalla talviparralleni, että olenko pamahtanut muslimiksi. Myönnän, että niin on käynyt ja sanon etsiskelleeni lähintä moskeijaa, mutten löytänyt, joten tulin tänne. Höhöttelemme.

Kun annoksemme tulevat, huomaan annos on aivan liian iso pojalle. Mutta ranskalaiset hän tunnistaa ja tarttuu niiden syömiseen tarmolla. Kun leikkaan hänelle lihaa, hän pudistelee päätään. Tökkään hänen haarukkaansa pienen lihapalan ja ojennan sen hänen käteensä. Vaadin maistamaan. Hetken kurtistelun jälkeen, pala menee suuhun ja sen jälkeen liha alkaakin kadota lautaselta itsestään. Hitaasti, mutta varmasti. Mietin asiaa. Mietin muutosta. Tämä ruokalaji tai jokin sen jatkojalostunut, suomalaistunut muoto tulee todennäköisesti olemaan pojalle osa kotimaista ruokakulttuuria. Ei se ole ennen kaikkea paha tai hyvä asia. Se on tosiasia.

Kun poistumme, poika saa keltaisen tikkarin, josta hän osaa pienellä muistuttamisella kiittää. Kiitän ruoasta, ja poistumme kaupungin iltapäivään.

Aurinko paistaa lämpimästi, kun palaamme takaisin. Käymme ajamassa parkkipaikalla ympyrää. Se on pojasta hauskaa. Hänen vauhtinsa kasvaa koko ajan. On mahdollista,  että se tuo mukanaan naarmuja, mahdollisesti tikkejä ja jopa katkenneita luita. Mutta se on hinta, mikä joskus pitää maksaa opista. Arvet ovat tehokkaampia kuin tuhat sanaa ja pari kuvaa päälle. Minulla niitä on monia ja monella tavalla. Enkä minä niistä mitään vaihtaisi pois, sillä eräs niiden lopputulos ajaa polkupyörällä kanssani kohti kotiaan.

Kohti matkamme viimeistä koitosta. Kodin viereinen katukiveys, se ensimmäinen ja viimeinen joka reissulla tulee vastaan.

Poika ajaa siihen suoraan ja vauhdilla. Ajaa siitä yli. Kaatumatta.

Hän virnistää minulle voitontahtoisesti. Hyppää pyöränsä selästä ja taluttaa sen tyylikkäästi perässäni telineeseen.

Aika. Kevään ja syksyn välillä. Vuoden ja vuosikymmenen välillä. Kaikkea muovaa aika.

 

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

1Suosittele

Yksi käyttäjä suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelija

NäytäPiilota kommentit (3 kommenttia)

Käyttäjän jaanapaju kuva
Jaana Paju

Voi lapsena sitä mustelmien määrää, mutta ei haittaa yhtään.

"Aurinko paistaa lämpimästi, kun palaamme takaisin"

Niin tekee.

Käyttäjän eirikr kuva
Antti Ukkonen

Minulla oli pojan iässä n. 100 tikkiä jo päässä. Darwin yritti kovasti karsia minua heti kättelyssä, mutta äidillä oli nopeat jalat. Minulta jostain syystä puuttui pelko tai itsesuojeluvaisto kokonaan. Pää edeltä joka paikkaan. Jos näin järven, hyppäsin sinne ja silmä kun vältti, olin kerrostalon katolla.

Käyttäjän jaanapaju kuva
Jaana Paju

Pää on saanut iskuja, ja hyvinpä on kehittynyt,
ei ole pehmoinen ollenkaan.

Hyvin muotoutunut tehtäväänsä, ja synapsit etsii uusia yhteyksiä.

Tämän blogin suosituimmat

Mainos

Netin kootut tarjoukset ja alennukset